METSEK blogit

Väkivallassa ei ole voittajia

Tiistai 23.5.2023 klo 15.15 - Pia Kilpeläinen

645507329987731868ab2df8_20221121130216.png

Tomas Jouhilampi eli rikkonaisen lapsuuden. Välit isäpuolen kanssa olivat hankalat ja kotona riideltiin usein. – Näin paljon väkivaltaa ja koin sitä myös itse, Tomas toteaa.

Väkivallan ja riitojen keskellä kasvanut Tomas Jouhilampi kertoo, että hänen paha olonsa alkoi purkautua väkivaltaisena käytöksenä.

– Minulla oli paljon energiaa, enkä osannut purkaa sitä muutoin kuin olemalla itse väkivaltainen. Halusin todistaa, että mä olen se kova jätkä, että mulle ei kukaan auo päätään! Sitten päihteet tulivat mukaan kuvaan. Ihan sairasta touhuahan se oli.

Väkivaltainen lapsuus muuttui väkivallan värittämäksi nuoruudeksi. Vähältä piti, ettei Tomas kohdannut myös loppuaan väkivallan uhrina ollessaan vasta 15-vuotias.

– Olin kotibileissä. Minulle on kerrottu, että joku vanhempi tyyppi löi minua ja että kaatuessani löin pääni oksaleikkuriin. Samana iltana joku otti minusta kiinni judo-otteella ja heitti maahan. On täysi arvoitus, kummasta näistä loppujen lopuksi oli pahempi seuraus. Sen tiedän, että minä en tappelua aloittanut, mutta en koskaan juossut karkuunkaan, kun joku kävi päälle.

Pienestä kiinni

Tapahtumien jälkeen Tomas jäi vielä bileisiin, kunnes olo alkoi huonontua selvästi.

– Onneksi ymmärsin lähteä kävelemään silloisen tyttöystäväni luokse, sillä muutoin olisin
kuollut.

Kesken matkan Tomasin jalat pettivät alta. Hän soitti tyttöystävän veljelle ja pyysi tätä hakemaan hänet. Tomas vietiin tyttökaverin viereen nukkumaan.

– Siellä olin alkanut sekoilla. Olin huutanut ja itkenyt, eikä puheissani ollut ollut mitään järkeä. Tyttöystäväni soitti ambulanssin.

Kun se tuli, luuli henkilökunta minua krapulaiseksi, eikä meinannut ottaa minua kyytiin. Tyttöystäväni oli sanonut, ettei se noin käyttäydy  krapulassakaan, nyt on jotakin ihan muuta vialla. Lopulta Tomas käytännössä raahattiin ambulanssiin, sillä hän ei kyennyt kävelemään.

– Minut vietiin selviytymisasemalle, jossa hoitaja oli silmieni mustuaisista nopeasti päätellyt, että nyt onkin tosi kyseessä. Minut vietiin suoraan leikkaukseen. En edes tiedä, kuinka monta tuntia leikkaus kesti, mutta pitkä se oli ollut. Oli tosi pienestä kiinni, etten kuollut.

Pään iskeytyminen oksaleikkuriin oli aiheuttanut massiivisen aivoverenvuodon ja sen myötä vaikean aivovamman.

Elämä voittaa

Tomas oli koomassa viikkoja – oman muistikuvansa mukaan jopa viitisen kuukautta. Herättyään hän oli neliraajahalvautunut. Puhekaan ei kulkenut.

– Toipumiseni alkutaival on sumun peitossa. Ensimmäisiä muistikuviani on, etten voinut liikuttaa muuta kuin silmiäni. Pikkuhiljaa puhe alkoi palautua, joskin aluksi se oli pientä piipitystä. Enhän minä tosin vieläkään kunnolla puhu. Sitten kädet alkoivat liikkua. Meni yli vuosi, että pystyin ottamaan edes yhden askeleen.

Kaikkiaan sairaalassa vierähti yli vuosi lyhyitä kotilomia lukuun ottamatta. Nyt, 11 vuotta myöhemmin, väsyvyys on suurin oire.

– Väsymys lisää vielä muita oireita. Käteni tärisevät ja kun väsyn, alkavat ne täristä kahta kauheammin. En silloin pysty tekemään mitään enkä keskittymään mihinkään. Jalat eivät pelaa kunnolla ja muistini on huono. Eli muuttihan se lyönti elämäni ihan kaikella tavalla.

Eniten Tomas harmittelee työkyvyttömyyttään ja rahattomuuttaan.

– Enhän minä mitään duunia saa. Tonnin eläkkeellä eläminen vaikeuttaa perheeni elämää kaikkein eniten.

Niin, perhe! Tomasin elämään astui viime syksynä mitä valtavin ilonaihe: hänestä tuli isä.

– Olen aina tiennyt, että minusta tulee isä ja että minusta tulee maailman paras faija! Haluan suojella omaa lastani kaikelta siltä pahalta, mitä itse olen kokenut.

Tomas kertoo, että vauva-aika on parantanut hänen jaksamistaan

– On se tosi oudosti antanut energiaa, minua ei edes väsytä niin paljon kuin aiemmin. Totta kai on niitä päiviä, jolloin olen aivan poikki, jos vauva on valvottanut öisin. Onneksi tyttöystäväni on tosi ymmärtäväinen ja hoitaa valtaosan yöheräämisistä.

Väkivallan vihollinen

Tomas ei ole enää katkera kokemastaan pahasta. Hän on sen sijaan kääntänyt rikkonaisen ja väkivallan täyttämän lapsuutensa ja nuoruutensa sekä pahoinpitelyssä saamansa aivovamman voimavaraksi.

– Viime kesän alkupuolella päätin alkaa tehdä Tiktok-videoita. Niiden avulla haluan valistaa nuoria siitä, että väkivalta ei kannata ja että se on typerää. Haluan ihmisten ymmärtävän, että yksikin lyönti on liikaa ja että se yksikin isku voi muuttaa peruuttamattomasti ihmisen elämää.

Tomasin Tiktok-tilillä @kukatomas on jo 50 000 seuraajaa, ja Instagram-tiliä @tomasjouhilampii seuraa viitisen tuhatta kiinnostunutta.

– Tavoitteenani on saada väkivallan vastainen sanoma perille mahdollisimman monelle. Toivon, että some-vaikuttamisesta ja mediatyöstä tulisi minulle ammatti. Rakastan sitä, että saan hyvällä fiiliksellä jengin ajattelemaan. Olen saanut tosi hyvää palautetta videoistani. On ihanaa, että pystyn muuttamaan kaiken kokemani joksikin hyödylliseksi. Toivon, että voin omalla esimerkilläni oikeasti muuttaa maailmaa parempaan suuntaan.

Tomas painottaa, että väkivalta ei ole koskaan oikea ratkaisu.

– Minulla on viesti kaikille väkivaltaisessa ympäristössä oleville: siinä ei ole v**tu mitään järkeä! Ajattele tulevaisuuttasi. Mieti, pystytkö elämään sen tiedon kanssa, että olet tappanut tai vammauttanut toisen ihmisen. Ja muista, että se, joka kuolee tai saa vamman, voit olla myös sinä, tappelun aloittaja. Väkivalta luo väkivaltaa. Tomas haluaa myös rohkaista väkivaltaisessa suhteessa eläviä lähtemään.Älä jää väkivaltaiseen suhteeseen tai perheeseen, vaan pidä itsestäsi huolta. Kun väkivalta astuu elämään, ei ole voittajia – on vain häviäjiä!

 

Avainsanat: printmix, printmix oy, printmix kokemuksia, suomen myyntimediat, metsek, mika trogen, mika-matti trogen, paino, lehti, ilmoitusmyynti, järjestölehti, yhdistyslehti, graafinen suunnittelu, Aivoitus, Aivovammaliitto, väkivalta, aivovamma

11-vuotiaana auton alle jääneen Julia Alanenpään tarina

Tiistai 2.5.2023 klo 14.01 - Pia Kilpeläinen

juliaalanenpaa1a.jpg

 Koska olin suojatiellä, en huomannut katsoa liikennettä. Ajoin tien yli pyörällä, ja taisinpa vielä katsella kännykkääkin. Olin lentänyt konepellin kautta kadulle.

Aikuiseksi varttuessaan Juliaa on jäänyt harmittamaan erityisesti työkokeilut, joissa hänen aivovammaansa ei ymmärretty.

Kemiläinen Julia Alanenpää kuvailee, että törmäys auton kanssa muutti hänet jälleen vauvaksi. Koomassa hän muistelee olleensa kolmisen kuukautta, josta herättyään hänen oli opeteltava kaikki aiemmin oppimansa uusiksi kävelemisestä ja puhumisesta alkaen. Puhumaan hän oppi matkimalla äitiään. Aluksi sanat tulivat ulos tavuina, mutta pikkuhiljaa tavuista alkoi muodostua kokonaisia sanoja. Pyörätuolista Julia siirtyi rollaattorin käyttäjäksi, kunnes aikanaan omat jalat alkoivat taas kantaa kunnolla. Mitään tästä Julia ei itse muista. Äiti kertoo puhelimitse haastattelun aikana, että edistystä Julian kuntoutumisessa tapahtui viikoittain.

Noin puolen vuoden päästä tyttö palasi kouluun. Ensiksi vuorossa oli kotikoulu, jonka jälkeen avustaja sekä haki hänet kouluun että saattoi päivän päätteeksi takaisin kotiin. Koulumatkaa oli vain vajaan kilometrin, mutta se oli tuossa vaiheessa liian pitkä kuljettavaksi yksin. Kuudennelle luokalle Julia siirtyi yhdessä luokkakavereittensa kanssa. Samaa aikaan alkoivat erilaiset terapiat.

- Avustaja teki puolestani kaiken viitosella ja kuutosella. En itse muista käytännössä mitään koko ala-asteajastani. Ensimmäiset muistikuvat alkavat vasta yläasteelta – joskin seitsemänneltä luokaltakin mielikuvat ovat vielä hajanaisia. Tuolloin vaihtui myös koulu ja avustaja.

- Sen muistan, että minulla oli paljon kaveriporukoita. Minua pidettiin ”normaalina”, eikä muistiongelmiani kummasteltu. Aika meni kavereiden kanssa hengaillessa. Koko yläaste tuntuu näin jälkikäteen aika turhalta, sillä minulle ei jäänyt sieltä mitään päähän.

Työkokeilut turhauttivat

Yläasteen jälkeen Julia suuntaisi erityisammattioppilaitos Luoviin ja siellä valma-koulutukseen, jossa voi tutustua  ammattiopintoihin ja haeskella itselleen sopivaa alaa.

- Tarkoituksenani oli vuoden ajan kokeilla, mikä ala minulle sopisi. Minua kiinnosti lasten kanssa työskentely, joten ensiksi kävin tutustumassa nuoriso-ohjaajan ammattiin. Parin viikon jälkeen totesin, että koska muistini ei toimi kunnolla, ei tämä ala olekaan minun juttuni.

Koulussa vierähti lopulta puolitoista vuotta. Julia oli 17-vuotias, ja hän alkoi pohtia seuraavia siirtojaan. Alkoi työ- kokeilujen sarja. Julia lähti innokkaasti eri työpaikkoihin, mutta joutui aina pettymään. Työnantajat sanoivat etukäteen ymmärtävänsä, mitä aivovamma tarkoittaa ja lupasivat ottaa sen tuomat rajoitteet huomioon. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan käynyt: koska Julian aivovamma on näkymätön, ei hänen väsyvyyttään, aloitekyvyn haasteita ja muistiongelmia lopulta ymmärretty.

Tämä johti turhautumiseen.

- Ensiksi menin avustajaksi ala- asteelle. Vararehtorin kanssa oli sovittu, että voin levätä tarvittaessa ja osallistua tunneille silloin, kun jaksan. Ei mennyt kuitenkaan kovinkaan pitkään, kun rehtori tuli minua patistelemaan ja moittimaan, että mitäs sinä täällä vain istut, mene tekemään töitä. Koin, että se oli väärin sanottu. Soitin isälleni ja pyysin häntä hakemaan minut kotiin. Totesin, että tänne en enää tule takaisin.

Sama kuvio toistui seuraavassa työ- kokeilupaikassa, joka oli ruokakauppa. Julian aivovamma oli luvattu ottaa huomioon ja vakuutettu, että aivo- vamman mukanaan tuomat rajoitteet ymmärretään.

- Aika pian tämä kuitenkin unohtui. ”Mitä sä täällä istut, ala mennä töihin siitä”, todettiin heti, jos olin tauolla muutamankin minuutin ylimääräistä. Lopulta jälleen soitin isälleni ja pyysin, että hän tulee hakemaan minut kotiin. Totesin jälleen, että tänne en enää tule takaisin.

Kolmas työkokeilupaikka oli kierrätyskeskus.

– Asuin silloisen poikaystäväni kanssa kymmenen kilometrin päässä keskustasta, ja aamuheräämiset olivat minulle todella vaikeita. Olin aamuisin niin väsynyt, että minun oli usein pakko ilmoittaa, että en jaksa lähteä töihin näin aikaisin. Sekin kokeilu loppui siihen.

Julia harmittelee, että työkokeilut eivät sujuneet – ja ennen kaikkea sitä, että työtehtäviä ei osattu räätälöidä aivovamman huomioon ottaviksi.

– Kaikkialla luvattiin ymmärtää, mutta lopulta kukaan ei ymmärtänyt. Se johtui varmasti siitä, että kenelläkään ei ollut omakohtaista kokemusta aivovammoista omassa tuttavapiirissään. Sen vuoksi he eivät aidosti voineet ymmärtää, mitä tarkoittavat esimerkiksi voimakas väsymys tai aloitekyvyn puute. Jouduin toteamaan, että taitaa olla vaikeaa – tai miltei mahdotonta – löytää työtä, joka aidosti räätälöitäisiin sellaiseksi, että vakavasti aivovammautunut ihminen kykenisi sitä tekemään.

Julia oli 18-vuotias, kun hän jäi kotiin ja sai eläkkeen.

– Se oli helpottavaa. Enää minun ei ollut pakko yrittää mennä tiettyyn aikaan mihinkään, eikä minun tarvinnut enää kuunnella moitteita ihmiseltä, joka oli luvannut ymmärtää aivovammaa, mutta joka ei ollut sitä kuitenkaan ymmärtänyt.

Iloinen elämänasenne

Sitten Julian elämään tuli koiria: aluksi aikuinen kodinvaihtaja ja sen jälkeen pentu.

– Koiran kanssa touhuaminen toi päivääni rutiinit. Aamulla oli pakko herätä lenkittämään koiraa, ja päivän aikana tuli ulkoiltua säännöllisesti. Muutoinkin koiran kanssa touhuaminen toi sisältöä elämääni.

Uudestavuodesta saakka Julia on asunut yksin. Tällä hetkellä hän unelmoi uudesta koirasta ja matkustelusta. Tulevaisuuden haaveissa siintävät perhe ja äitiys.

Henkilökohtainen avustaja auttaa Juliaa kotihommissa, jotka ovat hänelle muutoin vaikeita väsyvyyden ja aloitekyvyn puutteen vuoksi. Julia ei saa koskaan ajokorttia, mutta hänelle ei silti myönnetty taksiseteleitä. Perusteluksi sanottiin, että pystyyhän hän kävelemään. Tähän asiaan hän hakee muutosta.

– Olisi hyödyllistä päästä joskus vähän kauemmaksikin kuin vain sinne, minne jaksaa kävellä. Taksikortti mahdollistaisi esimerkiksi isojen ruokaostosten kuljettamisen.

Vaikka lapsena vammautuminen muutti Julian lapsuutta ja nuoruutta suuresti, ei hän ole katkera kenellekään tai millekään.

– Kokemukseni ovat tehneet minut vahvaksi. Oli pienestä kiinni, että olen ylipäätään hengissä. Välillä on synkkiäkin hetkiä, mutta valtaosan ajasta ajattelen, että kaikki on täydellistä, että en tarvitse mitään muuta, että minulla on kaikki! Päällimmäisin tunteeni on, että on upeaa olla elossa!

Avainsanat: printmix, printmix oy, printmix kokemuksia, suomen myyntimediat, metsek, mika trogen, mika-matti trogen, paino, lehti, ilmoitusmyynti, järjestölehti, yhdistyslehti, graafinen suunnittelu, offset, ilmoitusmyyjä, aivovamma, aivovammaliitto, onnettomuus